Saamieni 1706 äänen voimalla jatkan työtäni kaupunginvaltuutettuna. Tulen jatkossakin työskentelemään terveys- ja sosiaalipalvelujen sekä erityisesti ikäihmisten palvelujen kehittymisen puolesta. Valtuustossa joudun tietysti perehtymään myös muihin tärkeisiin kysymyksiin kuten kaavoitukseen, liikennejärjestelyihin ym. sekä tietysti palvelujen rahoitukseen. Jatketaan yhteistyötä!
Näissä vaaleissa on keskeiseksi puheenaiheeksi noussut palvelujen yksityistäminen. Se on aihe, jonka jokainen voi kevyesti heittää pöytään lainkaan pohtimatta, mitä yksityistäminen todellisuudessa tarkoittaa, ja mihin sen vastustaminen johtaa.
Yksityistäminen tarkoittaisi julkisten palvelujen myymistä yksityisille toimijoille julkisen vallan ulottumattomiin. En ole koskaan kuullut kenenkään vakavasti otettavan poliitikon esittävän, että esim. kirjastot tai kaupunginsairaalat yksityistettäisiin. Eri asia kuitenkin on, jos yksityistämisellä tarkoitetaankin ulkoistamista. Siinä jokin osa esim. kunnan toiminnoista annetaan jonkun säätiön, yhteisön tai yrityksen hoidettavaksi. Toiminnan ohjaus ja valvonta säilyy edelleen kunnalla. Tällaiset ostopalvelut ovat hyvä ja joustava tapa täydentää kunnan omaa toimintaa, eivätkä millään tavalla uhkaa yhteiskunnan toimivuutta tai tasa-arvoa.
Itselläni on hyviä kokemuksia ulkoistamisesta vanhusten palvelujen järjestämisessä. Puolet palveluista tuotettiin omana toimintana ja puolet ostettiin ulkopulisilta tuottajilta. Ulkopuolisilta tuottajilta ostaminen perustui tarkkaan laadittuihin kriteereihin. Ulkoiset tuottajat sitoutuivat osallistumaan kaikkiin samoihin laadun arviointeihin ja koulutuksiin kuin omat yksiköt. Sekä omien että ostopalveluyksiköiden kanssa käytiin vuosittain sekä laatu- että hintaneuvottelut, joissa voitiin puolin ja toisin antaa palautetta. Sillä päästiin siihen, että kaikissa yksiköissä tarjottiin perustaltaan samanlaisia palveluja ja pyrittiin samoihin laatutavoitteisiin. Mittauksissa omia ja ostopalveluja verrattiin, eikä niissä juurikaan ollut eroa. Jos eroa oli, niin useimmin se oli ostopalvelujen hyväksi. Myös Valviran tutkimuksissa on todettu, että vanhustenhoitoa tuottavissa yksiköissä laatu on parempaa yksityispuolella. Ero todennäköisesti johtuu siitä, että yksityiset toimijat joutuvat määrittelemään laatunsa, kuvaamaan prosessit ja valvonta- ja laatujärjestelmänsä kilpailutuksiin osallistuessaan. Tätä ei kuntien omien yksiköiden useinkaan tarvitse tehdä.
Vielä 2000-luvun alussa tuottajat olivat pääasiassa säätiöitä ja yleishyödyllisiä yhdistyksiä, ja vasta 2000-luvun puolivälissä alkoivat yksityiset yritykset tulla mukaan kilpailutuksiin. Aivan toinen kysymys kuin palvelujen yksityistäminen on suurten kansainvälisten toimijoiden ja pienten kolmannen sektorin ym. toimijoiden välinen kilpailu ostopalvelumarkkinoilla. Ilman muuta on kilpailutuksissa pyrittävä säilyttämään suomalainen pienyrittäjyys. Onkin siis varottava, ettei ylikansallisten yritysten vastustamisella tuhota kotimaisia pienyrityksiä, jotka ovat tärkeä osa elinkeinoelämäämme.
Ennen kaikkea, palveluja järjestettäessä olisi aina etusijalla oltava asiakkaiden tarpeisiin vastaaminen. Nyt näyttää siltä että poliittinen ideologia on monille tärkeämpi kuin tarkoituksenmukainen ja asiakkaiden parasta palveleva palvelujen järjestäminen. Tämä on nähty esim. terveysasematoiminnan parantamisyrityksessä. Vihervasemmistolle oli sosialistisen ideologian säilyttäminen tärkeämpi kuin se, että kaupunkilaisille olisi ollut tarjolla riittävästi terveysasemapalveluja.
Vuonna 2009 päätimme terveyslautakunnassa siirtää neljä pitkäaikaissairaalaa terveyskeskuksesta sosiaalivirastoon. Tavoitteena oli yhtenäistää ikäihmisten ympärivuorokautista hoitoa ja ryhtyä kehittämään perinteistä sairaalamaista pitkäaikaishoitoa kodinomaiseksi ja asiakkaiden elämänlaatua paremmin huomioivaksi.
Muutos aiheutti aikanaan kovaakin vastustusta, ja monet uskoivat, että ikäihmisiä voidaan hoitaa vain sairaalamaisissa olosuhteissa heidän monien sairauksiensa vuoksi. Tämä oli kuitenkin jo vanhentunutta tietoa. Myös kodinomaisissa hoitoyksiköissä, kuten palvelutaloissa ja vanhainkodeissa, on mahdollista saada hyvät lääketieteelliset ja sairaanhoidolliset palvelut.
Minulla oli kuluneella viikolla tilaisuus vierailla yhdessä entisistä pitkäaikaissairaaloista innostuneen ja kehittämismyönteisen johtajan johdolla. Oli ilo nähdä se suuri muodonmuutos ja ennen kaikkea se suuri toiminnallinen muutos, joka entisillä sairaalaosastoilla oli tapahtunut. Asukkaat ja hoitohenkilöstö käyttivät omia vaatteitaan, ja he mm. ruokailivat yhdessä ruokasalissa. Fyysiset puitteet olivat edelleen entiset, mutta sänkyjen väliin sovitetuilla kaapeilla ym. tilan jakajilla kaikille asiakkaille oli saatu rakennettua pieni oma tila. Ei ollut enää jälkeäkään isoissa potilashuoneissa rivissä makaavista potilaista, jollaisia olin aiemmin nähnyt hoitoyksiköitä tarkastaessani.
Yhteisen olohuoneen sohvalla asiakkaat saattoivat ottaa päiväunet ja katsella tv:tä tai sähkötakan loimua. Hoitajat ulkoiluttivat asiakkaita, ja kesäaikaan pihapuistossa pidettiin joka viikko jotkut kekkerit grillaten tai muun hyvän syömisen merkeissä. Kekseliäs johtaja oli hankkinut myös rinnakkain poljettavia polkupyöriä, joilla hoitajat ja asiakkaat akun avustamina huristelivat pitkin lähitienoota. Asiakkaan tarvitsi kyetä vain istumaan, jotta hän pääsi pyöräretkelle ihastelemaan maisemia ja nauttimaan kesäpäivästä.
Voi sitä riemua, jonka koin iäkkäiden asukkaiden puolesta. Näille ihmisille oli alkanut uusi, entistä täydempi elämä sairaaloiden siirron ja uudentyyppisen toiminnan käynnistymisen jälkeen. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että ikäihmisten hyvinvoinnin lisäämiseksi on paljon tehtävissä, vaikka lisärahoitusta ei juurikaan ole käytettävissä, eivätkä fyysiset tilat ole ihan parhaat mahdolliset. Tarvitaan vain mielikuvitusta, innostusta ja rohkeutta uuteen.
Saamme kerrankin myös terveyslautakunnassa onnitella itseämme rohkeasta ja onnistuneesta päätöksestä.
Helsingissä on jonkin verran kaksikielisiä perheitä, joissa toisen vanhemman äidinkieli on joku muu kuin suomi, esim. englanti. Näiden perheiden lapsilla on oikeus saada suomenkielen lisäksi toisen vanhemman äidinkielenopetusta jo ala-asteelta lähtien. Opetusta on tarjolla vain joissakin kouluissa, ja oppilaat muista kouluista joutuvat kulkemaan iltapäivisin melko pitkiäkin matkoja kieliopetusta saadakseen. Usein vanhemmat yrittävät kuljettaa pienimpiä oppilaita kieliopintoihin, mikä tekee työssä käyvien vanhempien päivästä hankalan. Lisäksi kieliopetusta on järjestetty kouluihin, joiden piirissä ei välttämättä ole eniten toisen vanhemman äidinkielen opetusta tarvitsevia lapsia.
Kysynkin: Olisiko jatkossa mahdollista järjestää kaksikielisten perheiden, esim. suomea ja englantia puhuvien, lasten englannin opetus siten, että opettaja kulkee koulujen välillä, eikä oppilaiden tarvitse kulkea opetusta saadakseen – ainakin silloin kun koulussa on esim. vähintään 10 ko. opetusta tarvitsevaa lasta.
Sivistys- ja henkilöstötointa johtavan apulaiskaupunginjohtajan vastaus
Valtuutettu Seija Muurinen kysyy, voidaanko kaksikielisten perheiden lasten englannin kielen opetus järjestää siten, että opetuksesta vastaisi eri kouluissa kiertävä opettaja, jotta lapset eivät joutuisi kulkemaan pitkiä matkoja kielenopetukseen.
Vastauksena sivistys- ja henkilöstötointa johtava apulaiskaupunginjohtaja toteaa opetusviraston antaman lausunnon mukaisesti seuraavaa: Maahanmuuttajaoppilaiden oman äidinkielen opetus on perusopetusta täydentävää opetusta, jota opetuksen järjestäjä voi tarjota vieraskielisten oppilaiden oman äidinkielen, saamen ja romanikielen sekä ulkomailta muuttaneiden suomen- tai ruotsinkielisten oppilaiden ja opiskelijoiden ulkomailla hankkiman kielitaidon ylläpitämiseksi. Opetusministeriö myöntää opetukseen ylimääräistä valtionavustusta. Valtionavustusta myönnetään valtion talousarviossa olevan määrärahan mukaan, kuitenkin enintään 86 % hyväksyttäviin laskennallisiin kustannuksiin. Opetustunnit tulee sijoittaa oppilaan koulupäivän aikana siten, että ne eivät mene päällekkäin muiden oppituntien kanssa.
Helsingissä oma äidinkielen opetusta on järjestetty lukuvuosittain noin 40 eri kielessä oppilaille, joiden äidinkieli tai kotona puhuttu kieli on muu kuin suomi tai ruotsi. Oman äidinkielen opetusta annetaan kaksi tuntia viikossa. Oman äidinkielen opetukseen on vuosittain osallistunut reilu 3 000 oppilasta. Opetusta järjestetään kaupungin omien koulujen ja sopimuskoulujen helsinkiläisille oppilaille. Opetusryhmän koko on 8–12 oppilasta. Täysin uuden kielen opetus voidaan tarvittaessa kuitenkin käynnistää, jos neljän oppilaan huoltajaa sitä pyytää.
Oman äidinkielen, kotikielen ja ylläpitokielen opetus ei ole perusopetuslaissa tarkoitettua opetusta, vaan se on perusopetusta täydentävää opetusta ja näin ollen on siihen osallistuminen oppilaalle vapaaehtoista. Opetusryhmien muodostaminen ja opetuspaikat joudutaan arvioimaan vuosittain sen mukaan, miten oppilaiden huoltajat valitsevat opetusta. Kartoitus eri kielten opetuksen tarpeesta tehdään keväisin ja opetuspaikat pyritään sijoittamaan mahdollisimman lähelle ko. kielen opetuksen valinneiden oppilaiden omaa koulua. Ryhmät pyritään muodostamaan niihin kouluihin, joissa on eniten ko. kieleen ilmoittautuneita. Esimerkiksi lukuvuonna 2012–13 englannin kielessä on 18 opetusryhmää eri puolilla Helsinkiä. Opetuksesta vastaa eri kouluissa kiertävä sama opettaja.
Vaalikentillä ja –tilaisuuksissa on mahdollisuus tavata helsinkiläisiä, joilta saa arvokasta tietoa kaupungin kehittämistarpeista ja palvelujen toimivuudesta. Äänestysvalinnan voi ratkaista jokin yksittäinen asia kuten Lauttasaaren vesitornin tai Malmin lentokentän säilyttäminen. Jotkut vieläkin kyselevät, aiommeko ottaa Guggenheim-taidemuseon rakentamisen uudelleen esille. Joillekin taas peruspalvelut ovat se vaalit ratkaiseva juttu.
Iäkkäille ihmisille ovat usein tärkeitä ennaltaehkäisevät palvelut ja niiden maksut. Jotkut toivovat ilmaista liikuntapassia, koska sellainen on jo Espoolaisilla. Liikuntapassi-asia on pitkälti myös periaatteellinen kysymys, sillä liikuntaryhmiä on kaupungin puolesta tarjolla muutamalla eurolla tai aivan ilmaiseksikin. Pieniä maksuja on perusteltu tyhjäkäynnin välttämisellä. Joidenkin kokemusten mukaan ilmaisiin palveluihin on helppo ilmoittautua, vaikkei sitten aikanaan jaksettaisikaan osallistua toimintaan. Pienikin maksu yleensä sitouttaa henkilön siihen, mihin hän ilmoittautuu.
Kaikkien palvelujen täyttä ilmaisuutta tärkeämpänä näkisin, että kaupungissa olisi joka puolella riittävästi edullisia liikuntamahdollisuuksia eläkeikäisille. Tämän toteutumiseksi tarvitaan useiden hallintokuntien yhteisiä talkoita. Liikunnalla, yhdistettynä hyvään ravitsemukseen ja sosiaaliseen osallistumiseen, voidaan ehkäistä toimintakyvyn heikkenemistä ja monia sairauksia, jotka helposti johtavat ulkopuolisen avun tarpeeseen.
Iäkkäiden ihmisten ennaltaehkäiseviin ja kuntouttaviin palveluihin kannattaa siis satsata. Mitä paremmassa kunnossa ihmiset pysyvät, sitä vähemmän ja sitä myöhempään he tarvitsevat raskaita palveluja. Kustannusvertailuakin kannattaisi tehdä. Yhden ympärivuorokautisen hoidon paikan hinnalla voidaan tarjota edullista avopalvelua melko monelle. Jos ja kun ennaltaehkäisevillä avopalveluilla ehkäistään tai viivästytetään raskaiden palvelujen käyttöä, tällä on suuri merkitys kaupungille tulevista vuosikymmenistä selviytymiselle. Tosiasia on, että iäkkäiden ihmisten määrä ja osuus väestöstä kaksinkertaistuu parissa vuosikymmenessä, ja palvelujen tarve sen myötä kasvaa.
Hallintokuntien yhteistyö iäkkäiden ihmisten terveyden edistämiseksi on vielä heikkoa. Toivottavasti se vauhdittuu uuden sote-organisaation ja siihen sisältyvän terveyden edistämisen koordinointitoiminnan kautta.