Budjettikeskustelu kaupunginvaltuustossa lähti ajoittain sivuraiteille, kun eipäs-juupas –keskustelu kohdistui vanhusten palveluihin ja yleensäkin Helsingin laitosvaltaisuuteen. Vanhusten hoidon asiantuntijoita ja puolustajia on taas runsaasti liikkeellä kun vaalit lähenevät. Lisäksi useille puhujille taisi valtuustossa olla epäselvää, mitä laitoshoito ja palveluasuminen merkitsevät ja millaista hoitoa näiden nimien takana on.
Vanhusten palveluissa laitoshoitoa ovat pitkäaikainen sairaalahoito (pitkäaikainen asuminen sairaalassa) ja vanhainkotihoito. Näissä ikäihminen maksaa 85 prosenttia nettotuloistaan, jolla hän saa asumisen ja täysihoidon. Helsingin palvelutaloissa saa nykyään laitoshoitoa korvaavaa, ympärivuorokautista hoitoa. Palveluasumisessa asiakas maksaa erikseen asunnosta (vuokran) ja palveluista (tarpeensa mukaan). Mikäli asiakkaan omat rahat eivät riitä tarvittavien palveluiden saamiseen, hän saa maksunalennusta. Kukaan ei siten jää ilman hoitoa pienten tulojen vuoksi. Kaupunki vain joutuu kustantamaan hoitoa sitä suuremman osan, mitä vähävaraisemmasta ihmisestä on kyse. Sosiaaliviraston laskelmien mukaan, kumpaakaan palvelumuotoa – laitoshoitoa tai palveluasumista – ei ole voitu todeta asiakkaalle toista kalliimmaksi. Kaupungille palveluasuminen sen sijaan on halvempaa kuin laitoshoito, sillä asiakas saa Kelasta normaaliin tapaan lääkekorvaukset (laitoksessa kaupunki maksaa lääkkeet kokonaan), ja lisäksi useilla on mahdollisuus saada asumistukea ja eläkkeensaajan hoitotukea kompensoimaan kulujaan.
Suurin osa sekä laitosten että palvelutalojen pitkäaikaisista asiakkaista on tänä päivänä muistisairauksista kärsiviä. Heidän ensisijainen tarpeensa ei ole lääketieteellisen tai sairaanhoidollisen hoidon tarve, vaan kaikkein useimmin asiakkailla on tarve turvalliselle ympäristölle ja ympärivuorokautiselle valvonnalle ja huolenpidolle. Siis tarve mahdollisimman normaaliin elämään sairauksista huolimatta. Vain harvat ikäihmiset tarvitsevat jatkuvaa sairaalahoitoa. Tällaisia tilanteita voisivat olla esim. jatkuvan imun tai hapen tarve, mihin tarvittavaa välineistöä on yleensä vain sairaaloissa. On hyvä tietää, että Helsingin palvelutalojen henkilöstö on koulutettua; sairaanhoitajia ja lähihoitajia. Lisäksi tarjolla on lääkäripalvelut.
Luultavasti kaikki ikäihmisten laitoshoitoa ja jopa sairaalahoitoa puolustavat tarkoittavat hyvää. Mutta vaatiessaan ikäihmisten pitkäaikaista hoitoa sairaaloissa, he samalla tuomitsevat ympärivuorokautisen hoidon tarpeessa olevat ihmiset asumaan elämänsä viimeiset elinvuodet kurjissa olosuhteissa. Sairaaloissa ihmiset joutuvat asumaan monen hengen huoneissa ilman minkäänlaista yksityisyyttä. Kylpyhuoneet sijaitsevat käytävillä, ja niihin joutuu jonottamaan. Itselleni ensisijainen tavoite on ollut päästä irti tämänkaltaisesta vanhusten hoidosta. Helsingin palvelutaloissa asutaan nykyään yhä useammin ryhmäkodeissa, joissa kaikilla on oma huone ja kylpyhuone, ja joissa on yhteiset tilat oleskella ja harrastaa. Ihmiset saavat asua näissä yksiköissä elämänsä loppuun saakka. Toivonkin, että kaikki tarkistavat käsityksiään ja käyvät tarvittaessa tutustumassa palvelutaloihin, jotta tietävät, mistä tässä vanhustenhuollon rakenneuudistuksessa on todella kyse. On tosiasia, että Suomi herättää hämmästystä Euroopassa hoitaessaan vanhuksensa sairaaloissa ja muissa laitoksissa. Ja Helsinki on hyvin laitosvaltainen verrattuna muihin Suomen kuntiin.
Kaiken tämän sanon sillä kokemuksella, jonka olen saanut työskennellessäni sekä Helsingin pitkäaikaissairaanhoidossa että sosiaaliviraston vanhusten palveluissa. Nykyään työskentelen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Ikäihmisten palvelut – yksikössä ja tuen kuntia ottamaan käyttöön vanhusten uutta palvelumallia. Siinä on ideana se, että palvelut painottuvat ennaltaehkäisevään työhön entistä enemmän, ja että ympärivuorokautinen hoito on yksiportaista, palveluasumisen kaltaista. Asiakkaita ei siirrellä paikasta toiseen elämän viime vuosina.