Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella (THL) on selvitetty kuntien erikoissairaanhoidon, perusterveydenhuollon ja vanhustenhuollon menoja suhteessa väestön palveluntarpeeseen. Palvelutarpeessa huomioidaan väestön ikärakenne ja sairastavuus. Vuosien 2009 ja 2010 välinen tarkastelu näyttää, että 2010 palvelutarpeisiin suhteutetut menot olivat koko maassa asukasta kohti 1,8 prosenttia pienemmät kuin vuonna 2009. Pääkaupunkiseudulla em. menojen vähenemisestä aiheutunut säästö on arvioitu yhteensä noin 40 miljoonaksi euroksi. Silti pääkaupunkiseudulla olisi vielä kirittävää noin 190 miljoonaa euroa jos täällä tavoiteltaisiin koko maan asukaskohtaista keskiarvoa.

Mistä tämä menojen kasvun hidastuminen suhteessa kasvaneisiin palvelutarpeisiin sitten johtuu? Ihan suoraa vastausta ei ole olemassa, mutta tämän voinee yhdistää vuonna 2008 alkaneeseen taloudellisesti epävarmaan kauteen. Kuntien oli silloin ryhdyttävä hillitsemään menojen kasvua. Noista vuosista lähtien on koko maassa ja pääkaupunkiseudulla korostunut tuottavuuden kasvun tavoittelu. Siinä on ilmeisesti myös onnistuttu ainakin vuosien 2009 ja 2010 välillä. On mahdollisesti uudistettu palvelurakenteita ja –prosesseja. Ehkä on siirrytty entistä enemmän sähköiseen asiointiin. Yksi osasyy kehitykseen saattaa olla vanhustenhoidon rakennemuutos, jossa kallista sairaala- ja muuta laitoshoitoa on korvattu kodinomaisilla hoitoyksiköillä ja muilla avopalveluilla.

Tämä keskimääräinen asukaskohtaisten menojen väheneminen on tietysti positiivista kehitystä kuntien kannalta. Tuottavuustavoitteessa on onnistuttu. Tulevien vuosien palvelutarpeen kasvu edellyttää samantyyppisen kehityksen jatkumista. Tuottavuuden kasvutavoitteen rinnalla on tietysti kaiken aikaa tarkasteltava, miten palveluja tuottava henkilöstö jaksaa, ja millaisia palvelut ovat asukkaiden näkökulmasta. Sitä tietoa ei THL:n vertailu kerro. Sitä kuitenkin seurataan jatkuvasti ainakin Helsingissä erilaisten säännöllisten mittausten avulla. Yleistä laadun huononemista ei ole viime vuosina tullut esille hoidon piirissä olevien henkilöiden hoidossa tai palveluissa. Päinvastoin, palvelujen laatu on monelta osin parantunut esim. ikäihmisten palveluissa. Terveys- ja vanhuspalveluissa suurin tyytymättömyyttä aiheuttava ongelma on usein hoitoon pääsyn vaikeus. Parantamisen varaa on oikea-aikaisen (nopean) ja oikeanlaisen avun saamisessa tarpeen yllättäessä.

Jatkossa on entistä tiukemmin tarkasteltava kuntien eri sektoreiden tasapuolisuutta tuottavuusvaatimuksessa. Samaan aikaan kun terveys- ja vanhustenhuollon palvelutarpeisiin suhteutetut menot vähentyivät Suomessa vuosien 2009 ja 2010 välillä, joissakin muissa hallintokunnissa kehitys oli toisensuuntaista. Tilastokeskuksen mukaan kuntien menot kasvoivat vuonna 2010 keskimäärin 3.6 %. Sosiaali- ja terveystoimen osuus oli 2,4 %, kun esim. sivistys ja opetustoimen osuus oli 6.3 %. Vaikka lapsiin, nuoriin ja koulutukseen on hyvä panostaa, on huomioitava, että varsinaisissa sosiaali- ja terveyspalveluissa ja etenkin ikäihmisten palveluissa, tarpeiden kasvu on aivan eri luokkaa kuin muiden hallintokuntien palveluissa.

Me olemme jo koulutuksen mallimaa. Meillä on mahdollisuus tulla myös terveydenhuollon ja vanhustenhuollon mallimaaksi jos vastaamme palvelutarpeen kasvuun panostamalla edelleen uusien rakenteiden ja toimintatapojen kehittämiseen ja laadukkaiden palvelujen saannin varmistamiseen. Koska Suomi ikääntyy nopeammin kuin Euroopan maat keskimäärin, hyvä, asiakaslähtöinen palvelukonseptikokonaisuus ikäihmisille voisi tulevaisuudessa olla vientituotteemme.