Sosiaali- ja terveysministeriö on viime vuosina pyrkinyt linjauksillaan vähentämään ikääntyneiden laitosasumista ja painottanut kotona asumista entistä pidempään. Laitoksista luopuminen on ollut perustelua, sillä perinteisen laitoksen ei pitäisi olla kenenkään pitkäaikainen asumispaikka. Suomi on myös pitkään ollut laitosvaltainen maa verrattuna muihin Euroopan maihin.
Joillekin laitoshoidon lopettaminen on kuitenkin ollut vaikea pala. On uskottu siihen, että vain laitos takaa turvan ikäihmiselle. Mutta onko laitoshoidossa turvallisuuden lisäksi elämää, ja mikä onkaan elinkaaren viimeisinä vuosina tärkeintä? Vielä kymmenen-viisitoista vuotta sitten monet ikäihmiset makasivat liikkumattomina laitosten monen hengen potilashuoneissa jopa vuosia. Onneksi tänään muistisairaatkin ikääntyneet voivat asua palvelutaloissa, joissa heillä on omat huoneet sekä tiloja liikkumista ja yhdessä oloa varten. Vuodepotilaita näkee enää harvoin, kun hoitotyyli on uudistunut. Nyt mennään elämä edellä sairauksista huolimatta.
Kun palveluasuminen on vallannut sijaa laitosasumiselta, on julkinen huomio kohdistunut ”liian huonokuntoisiin kotona asuviin ikäihmisiin”. Tämä on perusteltua, sillä ympärivuorokautista hoitoa vähennettäessä ja kotihoitoa lisättäessä ei kotiin saatavien palvelujen sisältö ole kehittynyt riittävästi.
Ratkaisuna kotona asuville huonokuntoisille ikäihmisille on esitetty ns. kevyen palveluasumisen perustamista nykyisen ympärivuorokautisen palveluasumisen ohelle. Vanhan kokemukseni perustella, en kuitenkaan usko, että voisimme ratkaista kotihoidon ongelmat tällä tavalla. Helsingissä lopetettiin 2000-luvun alkupuolella kevyt palveluasuminen, samoin kuin koko maassa. Samalla siirryttiin yksiportaiseen ympärivuorokautiseen hoitoon. Tämä siksi, että niissä palvelutaloissa, joissa ei ollut yövalvontaa, olivat asukkaat aivan samassa tilanteessa kuin kodeissa kotihoidon turvin asuvat ikääntyneet. Huonokuntoisten asukkaiden kerääminen samaan taloon ilman ympärivuorokautista hoitoa ei auttanut asukkaita selviytymään kodeissa asumista paremmin. Moniportainen asumisjärjestelmä aiheutti lisäksi ikääntyneiden siirtelemistä paikasta toiseen toimintakyvyn muuttuessa. Tähän ei pidä enää palata.
Huonokuntoisten kotihoidon asukkaiden selviytyminen on kuitenkin todellinen ongelma, ja siihen on löydettävä uusia ratkaisuja yhdessä eri toimijoiden kesken. Kunnan kotihoidon oheen on otettava vahvasti mukaan kolmannen sektorin toimijoita sekä yksityisiä yrityksiä. Uusia palveluideoita tarvitaan.
Ns. monipuolisten vanhustenkeskusten konsepti on mielestäni edelleen käyttökelpoinen, kunhan se toteutetaan kokonaisuudessaan. Vanhustenkeskus tarjoaa sekä ympärivuorokautista hoitoa että avopalveluja alueen asukkaille ja talossa asuville. Vanhustenkeskuksen kotihoito palvelee läheisyydessä sijaitsevissa senioritaloissa tai tavallisissa asunnoissa asuvia asukkaita. Alueen asukkaat voivat myös käyttää kaikkia keskuksen palveluja. Näin monipuolinen vanhustenkeskus on alueen tukipiste ja turvapaikka, josta löytyy tarvittaessa neuvoja, apua ja palvelua läheltä kotia. Tällaisia keskuksia pitää vain olla riittävästi eri puolilla kuntaa/ kaupunkia. Tätä Helsingissä nyt tavoitellaan uusia monipuolisia vanhustenkeskuksia suunnittelemalla. Vielä tarvitaan entistä läheisempää yhteistyötä kaupunkisuunnittelun ja kiinteistö- ja rakentamistoimen kanssa, jotta monipuolisten vanhustenkeskusten ympäristöön saadaan lisää ikääntyneille sopivia asuntoja. Myös muiden kunnallisten ja yksityisten palvelujen kaavoittaminen lähietäisyydelle on tärkeää.