Keskustelu vanhuspalvelulaista on karannut väärille raiteille. Nostamalla siitä esille vain populistinen henkilöstömitoitus, voidaan työntää kaikki todelliset ongelmat taka-alalle ja samalla ”pestä kädet” koko vanhuskysymyksestä. Helppoa, mutta tuhoisaa ikäihmisten kannalta.
Tottakai ikäihmisten palveluissa pitää olla riittävästi henkilöstöä. Sikäli Ikäihmisten palvelujen laatusuosituksen ”hyvä mitoitus” 0.8 hoitotyöntekijää/asiakas voidaan saattaa lainvoimaiseksi, mikäli se ei muuten toteudu. Tähän tarvitaan kunnille korvamerkittyä rahoitusta. Mutta pelkällä henkilöstön määrällä ei pitkälle päästä. Tutkimusten mukaan yhtä tärkeä on henkilöstön rakenne, eli se, millaisen koulutuksen tai osaamisen omaavista työntekijöistä henkilöstö koostuu. Lisäksi tarvitaan tarkoituksenmukainen työnjakomalli, tiimityöskentelyä ja sekä ammattitaitoista toiminnan johtamista. Hyvä ikäihmisten hoito on monipuolista ammatillista osaamista ja hyvää vuorovaikutustaitoa vaativa ala.
Ja mistä tämä lisähenkilöstö saadaan? Jos hoitotehtäviin palkataan kadulta ketä tahansa, niin kuin joudutaan tekemään, jos nykyiset suunnitelmat toteutuvat, hoidon laatu ei siitä parane. Jo nyt meillä on ollut vaikeuksia saada ammattitaitoista henkilöstöä hoitoyksiköihin, ja tulevaisuuden suuri kysymys on ollut, mistä saamme riittävästi henkilöstöä kun kaikki suurten ikäluokkien edustajat ovat jääneet eläkkeelle. Erityisesti sairaanhoitajista on ollut pulaa. Pienipalkkainen ja vastuullinen hoitotyö ei kiinnosta riittävän monia nuoria. Sikäli hoitohenkilöstömitoitusten kirjaaminen lakiin ei oikeasti muuta mitään kun työvoimaa ei ole tarjolla. Ennemminkin pitäisi panostaa vahvasti hoitoalan kiinnostavuuteen esim. työoloja, palkkausta ja muita työetuja kehittämällä. Niillä voidaan myös parantaa hoitotyön arvostusta, joka ei ainakaan rahalla mitattuna näytä kovin suurelta. Toki riittävä henkilöstö on tärkeä työhyvinvoinnin tekijä ja houkutin tälle alalle. Mielenkiintoista on, että hyvää laatua tuottavissa ja hyvin johdetuissa yksiköissä on nytkin henkilöstöä tarjolla riittävästi, ja joihinkin yksiköihin työntekijät jopa jonottavat. Ongelmaisiin yksiköihin ei henkilöstö hakeudu. Viidakkorumpu on hyvin tehokas.
Vanhustenhuollon keskeisimmät ongelmat liittyvät kotona asuvien huonokuntoisten ihmisten hoitoon ja yleensä hoitoon pääsyn vaikeuteen. Erityisesti muistisairaiden kotona selviytymisen tukea on kehitettävä voimallisesti. Näitä em. haasteita poliitikkojenkin pitäisi miettiä, mutta ne lienevät liian vaikeita ja ahdistavia kysymyksiä, erityisesti alaa tuntemattomille. Ympärivuorokautiseen hoitoon ”päässeet” ovat kaikkein parhaimmassa asemassa jo nyt. Tämä käy esille mm. Helsingin omaiskyselystä:
http://www.hel.fi/wps/wcm/connect/e66024804a176e2694f8fc3d8d1d4668/tutkimuksia_2_omaishoito.pdf?MOD=AJPERES&lmod=27439838. Suurin osa sekä asukkaista että omaisista on tyytyväisiä hoitoon, ja esim. riski aliravitsemukselle on heillä pienempi kuin kotihoidossa olevilla keskimäärin. Kotona omaisiaan hoitavat sen sijaan ovat tyytymättömimpiä, ja kokevat usein jäävänsä ilman riittävää tukea. Siellä siis on se todellinen panostamisen tarve.
Ongelmallinen kysymys on hoitoyksiköiden henkilöstömitoitusten kytkeminen asiakkaiden määrään. Silloin mitoitukset kytketään käytännössä yksiköiden seiniin, eikä asiakkaiden hoidon tarpeeseen. Ikäihmisille suunnattujen palvelujen uudet mallit lähtevät portaattomasta ympärivuorokautisesta hoidosta, jossa ihminen ei enää liiku palvelumuodosta toiseen vaan palveluja räätälöidään ihmiselle hänen tarpeensa mukaan. Lakiin sidottu kiinteä henkilöstömitoitus romuttaa nämä ”Palvelukampus”-tyyppiset mallit, joissa henkilöstöresurssia on tarkoitus säädellä asiakkaiden hoidon vaativuuden mukaan. Jos hoidon vaativuutta ei huomioida, henkilöstöresurssia kohdistuu melko itsenäisesti selviytyville asiakkaille saman verran kuin saattohoitovaiheessa oleville, vaativaa hoitoa tarvitseville. Tällainen absoluuttinen tasa-arvo ei liene laadun eikä tuottavuudenkaan kannalta se päämäärä, johon tänä päivänä pyritään. Mitoitukset olisi mahdollista kytkeä myös hoitoisuuteen, mutta kaikki kunnat eivät käytä mittareita, joiden avulla tämä voitaisiin toteuttaa. Siinäkin olisi vielä tekemistä.
Ikäihmisten parempaan kohteluun ja hoitoon pyrkivältä vanhuspalvelulailta on nyt vedetty matto jalkojen alta, kun julkinen keskustelu kohdistuu vain henkilöstömitoituskysymykseen. Lain tärkeitä ja oikeasti vanhustenhoitoa parantavia pykäliä on esim. kunnilta vaadittava suunnitelma ikääntyneen väestön hyvinvoinnin, terveyden, toimintakyvyn ja itsenäisen suoriutumisen edistämiseksi. Tällainen puuttuu nyt Helsingistä kokonaan. Lisäksi laissa on mm. vanhusneuvostojen roolin vahvistaminen, viivytyksettä tehtävä palvelutarpeen arviointi ja palvelusuunnitelman tekeminen sekä oikeus palvelujen saantiin 3 kk:ssa, vastuutyöntekijän nimeäminen asiakkaille, palvelujen laatu ja niiden valvonta sekä odotusaikojen julkaiseminen. Näillä em. toimenpiteillä myös hauraille, mahdollisti muistisairaille ihmisille, voidaan varmistaa palveluihin pääsy, turvallinen hoito ja hoidon saanti kohtuuajassa.