Olen arvioinut ensimmäisen kerran kaikki Helsingin vanhustenhoitoyksiköt vuosina 1999-2001. Silloinkin hoitohenkilöstö teki parhaansa tuottaakseen hyvää hoitoa. Hoitokulttuuri oli kuitenkin niin kovin erilainen, että arvioija oli välillä melko lohduttoman näyn äärellä.

Tuolloin lähes kaikki ympärivuorokautinen hoito oli laitoshoitoa, jota nyt taas kuulee joidenkin taantumuksellisten kaipaavan takaisin. Uskon, että jos nämä laitoshoidon kaipaajat olisivat kokeneet saman kuin itse koin arvioita tehdessäni, he lakkaisivat puhumasta laitoshoidosta. Toki tuolloinkin oli hyviä yksiköitä, joissa asiakkaat liikkuivat ja harrastivat, ja painoa, verensokeria ym. terveydentilaa kuvaavia suureita mitattiin säännöllisesti. Mutta oli myös yksiköitä, joista löytyi hyvin laihoja, liikkumattomia ja puhumattomia henkilöitä isojen potilashuoneiden vuoteista. Näillä vuodepotilailla oli vain vaippa ja avopaita päällä, eikä mitään muita virikkeitä katseltavana kuin vastapäinen potilas tai seinä. Hampaat olivat monilla huonot tai niitä ei ollut tai proteesi oli jäänyt yöpöydän laatikkoon. Silmälasit ja kuulolaitteet olivat useimmiten myös jääneet laatikon pohjalle. Tavallaan heitä hoidettiin hyvin senaikaisen tyylin mukaan. He saivat ruokaa säännöllisesti ja heidän puhtaudestaan huolehdittiin, mutta päivistä puuttui ”elämä”.

Yhä edelleen monilla on ikääntyneiden hoidosta kuvaamani käsitys. Voin kuitenkin sanoa uusia arviointeja tehtyäni, että hoito on muuttunut lähes täysin tuosta 2000-luvun taitteen tyylistä. Ensimmäisen arviointini jälkeen käynnistettiin kunnianhimoinen kehittämisohjelma, ja sitä vietiin määrätietoisesti eteenpäin, vaikka henkilöstö ajoittain koki muutoksen väsyttäväksi. Kaikkein sitkeimmin henkilöstö piti kiinni pitkäaikaisesta sairaalahoidosta, joka saatiin uudistettua perusteellisesti vasta vuonna 2011. Toki sairaalahoidonkin sisältö oli kehittynyt 2000-luvun alusta, mutta varsinaisen muutoksen inhimillisempään ja yksilöllisempään suuntaan tuotti pitkäaikaisen sairaalatoiminnan siirto osaksi sosiaaliviraston vanhuspalveluja.

Sosiaaliviraston puolella oli jo pitkään ollut vallalla uudentyyppinen hoitokulttuuri, ja yksiköiden tiloja oli peruskorjattu valtakunnallisten tavoitteiden mukaan. Suoritus oli, että kaikilla asiakkailla olisi oma kylpyhuoneella varustettu huone sekä yhteistiloja sosiaaliseen yhdessäoloon.

Uskallan sanoa että 15 vuodessa Helsingin vanhustenhoito on kehittynyt suuren harppauksen, oikeastaan muuttunut ihan täydellisesti. Vuonna 2005 tehtiin palveluasumisen kehittämisohjelma, jolloin oivallettiin, ettei vanhusten ympärivuorokautisessa hoidossa tarvita monia portaita. Aiemmin oli asiakkaita siirrelty hoidon portaalta toiselle heidän toimintakykynsä muuttuessa. Uudessa mallissa on vain yksi ympärivuorokautisen hoidon muoto, palveluasuminen, jossa palveluja kohdennetaan asiakkaiden tarpeiden ja niiden muutosten mukaan sinne, missä he asuvat – asiakkaita ei enää siirrellä tasolta toiselle heidän elämänsä viimeisinä vuosina.

Kirjoitin monipuolisen palvelukeskuksen konseptin Helsingin vanhuspalveluohjelmaan vuonna 2005, ja sen jälkeen tavoitteena on ollut siirtyä malliin kaikissa hoitoyksiköissä. Nyt monipuolisia palvelukeskuksia on Helsingissä jo 10, ja uusia tullaan perustamaan. Samaa mallia on viety valtakunnan tasolla myös muihin kuntiin nimellä palvelukampus. Monipuolisissa palvelukeskuksissa on tarjolla kaikille alueen asukkaille avointa toimintaa, kuten liikuntaa, harrastustoimintaa ja ateriapalvelua. Myös välimuotoisia palveluja, kuten päivätoimintaa tai lyhytaikaista ympärivuorokautista hoitoa voi saada palveluntarpeen arvioinnin kautta. Lopulta jos yksityisasunnossa asuminen ei enää ole mahdollista, ikääntynyt asiakas voi siirtyä monipuolisen palvelukeskuksen ympärivuorokautiseen hoitoon palveluasuntoon.

Hoidon sisältö on myös muuttunut lähes täysin. Ihmisiä ei enää jätetä vuoteeseen, vaan heitä kuntoutetaan ja autetaan liikkeelle apuvälinein jos omat voimat eivät riitä. Asiakkaat käyttävät omia vaatteitaan, ja heräämisessä ym. aikatauluissa joustetaan yksilöllisen rytmin mukaan. Asiakkaiden ravitsemus on täysin uudistettu ja asiakkaiden ravitsemustila onkin parantunut vuosien kuluessa. Suun terveydenhuollon tarkastuksia tehdään säännöllisesti. Kaikissa yksiköissä järjestetään erilaista toimintaa ja ohjelmaa asiakkaiden iloksi. Nyt toimitaan ”elämä edellä”, vaikka sairauksista ja hoidoista myös huolehditaan. Henkilöstömitoitusta on parannettu, samoin kuin henkilöstön osaamisen tasoa. Suomessa voimme olla ylpeitä siitä, että meillä on ikääntyneiden palveluissa ammattitaitoista henkilöstä. Näin ei ole kaikissa Euroopan maissakaan.

Edelleen meillä on kehittämisen varaa ikääntyneiden palveluissa. Erityisesti pitäisi löytää kriteerit, joiden mukaan ihmisten ohjaaminen ympärivuorokautiseen hoitoon on nykyistä osuvampaa, ja milloin kotona asuminen on vielä turvallista ja ihmisarvoista. Palveluntarpeen arviointi on vaativaa, eikä aina voida ennustaa, sujuuko kotona asuminen vielä vai olisiko jo aika siirtyä turvatumpaan ympäristöön. Ja toisaalta Helsingissä on edelleen muita kuntia enemmän ympärivuorokautisessa hoidossa olevia, joten tilanne palveluohjauksessa ei ole helppo.

Ei siis palata enää laitoshoitoon ainakaan sen perinteisessä mielessä. Ikääntyneillä on oikeus yksityisyyteen hoitoyksikössäkin sekä ihmisarvoiseen elämään ja hoitoon. Kaikkien on hyvä muistaa ikääntyneiden palveluista päätöksiä tehtäessä, että ikääntyneitä eivät ole ”ne jotkut muut” vaan me ennemmin tai myöhemmin.

Seija Muurinen, Helsingin Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas nro 54